Ensimmäinen vuosi leskenä on usein täynnä hiljaisuutta ja hämmennystä. Henkilökohtainen kertomus jaksamisesta, arjen pienistä tuista ja ajasta surun keskellä.
Ensimmäinen vuosi leskenä on monelle elämän raskain – täynnä surua, epävarmuutta ja tyhjyyttä, jota ei osaa ennakoida.
Leskeksi jääminen muuttaa kaiken. Se ei ole vain yhden ihmisen poismeno – se on yhteisen elämän päättyminen, luopumista yhteisestä tulevaisuudesta. Kun puoliso on ollut vuosia rinnalla, mukana elämän kaikissa käänteissä, hänen lähtöään seuraa hiljaisuus, joka kuuluu ja tuntuu kaikkialla.
Hiljainen tyhjä koti huutaa menetystä
Vaikeinta oli tulla tyhjään kotiin.
Jos olisin soittanut omaan ovikellooni, kukaan ei olisi tullut avaamaan. Tyhjä eteinen tuntui kolkolta ja pimeältä. Joskus kokeeksi huikkasin varovasti ”hei”. Kukaan ei vastannut.
Muistan, miten sekavalta tuntui mennä kauppaan. En muistanut, mitä piti ostaa. Joskus palasin tyhjin käsin, joskus taas mukana sellaista, mitä en ollut ajatellut. Vai ajattelinko niin konkreettista asiaa kuin kauppalista? Ajattelinko ylipäätään?
Silti pidin tarkasti huolta siitä, että avaimet ja kukkaro olivat mukana – edes jotakin piti pysyä järjestyksessä, kun muu tuntui luisuvan käsistä. Se antoi myös turvallisuuden tunnetta.
Koti ei ollut enää sama paikka. Se, mikä oli ennen turvasatama, tuntui aluksi vieraalta. Hiljaisuus oli painavaa. Tuntui oudolta, että kaikki tavarat olivat paikallaan, mutta mikään ei ollut paikallaan.
Apua ja aikaa – yksin ei tarvitse selvitä
Minulla oli onni saada apua perheeltä ja ystäviltä. He soittivat, tulivat käymään, kysyivät mitä kuuluu. Se merkitsi paljon.
Erityisen lämpimästi muistan kerran, jolloin ystävät toivat valmiit ruuat tullessaan. Naapurit kysyivät jaksamisesta eivätkä luikkineet kiireesti pois näköpiiristä.
Lankoni tuli tyhjentämään puolisoni kaapit. Itse en olisi siihen pystynyt. Vaikeaa hänenkin oli lajitella rakkaan veljensä vaatteet. Hän myös kuljetti ne pois.
Liityin sururyhmään niin pian kuin se oli mahdollista. Sururyhmän tärkeydestä kertoi puolituttu, joka oli menettänyt tyttärensä.
Sururyhmään ei pääse heti – menetyksen täytyy ensin ”hieman vanhentua”. Vasta silloin voi ottaa vastaan muidenkin kokemuksia. Mutta kun aika oli oikea, ryhmä tarjosi suurta lohtua ja ymmärrystä. Joillakin ryhmäläisistä oli kulunut melkein vuosi läheisen kuolemasta. Ryhmä auttoi myös heitä etsimään tietä eteenpäin.
Sururyhmää veti taitavasti Leppävaaran seurakunnan pappi, joka oli soittanut minulle jonkin ajan päästä hautajaisten jälkeen.
Työstä tuli ankkuri – rytmitti sisäisen kaaoksen
Vaikka olin jo eläkeiässä – silloin reilusti yli 60 vuotta – jatkoin töitä. Se oli päätös, joka auttoi minua suunnattomasti eteenpäin. Työ ja siihen liittyvät kontaktit toivat arkeen rytmiä ja etäisyyttä suruun.
Asiakkaat esittivät osanottonsa, mutta eivät jääneet siihen. He odottivat minulta tekemistä. Se oli helpottavaa. Sain hetken olla muutakin kuin leski.
Työstä tuli ankkuri – se muistutti, että elämässä on vielä suunta ja sisältöä, vaikka yksi sen tärkeimmistä merkityksistä oli poissa.
Olimme mieheni kanssa perustaneet yhteisen yrityksen, jota nyt jatkoin yksin. Olin menettänyt samalla työtoverin.
Uusi alku – anna itsellesi aikaa
Uusi alku ei tule nopeasti, eikä sen tarvitsekaan – joskus suurin askel on vain se, että huomaa elämän voivan vielä jatkua.
Jos voisin puhua sille itselleni, joka palasi ensimmäistä kertaa yksin tyhjään kotiin, sanoisin: jätä valot päälle, vaikka itselle.
Jos olet nyt siinä, missä minä silloin olin, haluan sanoa tämän: anna itsellesi aikaa ja lupa olla keskeneräinen.
Tartu pieniin ilonhetkiin – kaunis maisema, auringon säde tai ystävällinen hymy voivat olla alku ilopäiväkirjalle.
Koti ei ollut enää sama paikka. Se, mikä oli ennen turvasatama, tuntui aluksi vieraalta.
Vinkkilaatikko: Lempeä alku yksinoloon
• Jätä valot päälle kotiin, vaikka itselle – se luo pienen mutta tärkeän tunteen siitä, että olet odotettu, vaikka odottajana olisi vain kotisi.
• Anna itsellesi aikaa. Älä kuuntele niitä, jotka sanovat, että ”kyllä se siitä” tai ”suru menee ohi”. Suru ei mene ohi – se muuttaa muotoaan, ja sen kanssa voi oppia elämään.
• Pidä kiinni arkirutiinista – säännöllinen aamiainen tai pieni iltakävely auttaa pysymään kiinni päivissä.
• Hae vertaistukea, kun aika on kypsä – suru- tai leskiryhmä voi antaa paljon. Kukaan ei vertaile tai kummastele.
• Älä väistä apua – perheen ja ystävien tarjoama apu on lahja, jota ei tarvitse ansaita.
• Salli kaikki tunteet – suru ei etene suoraviivaisesti.
• Tartu pieniin ilonhetkiin – kaunis maisema, auringon säde tai ystävällinen hymy voivat olla alku ilopäiväkirjalle.